Tuijottaessaan omia kasvojaan videoneuvottelussa päivästä toiseen Lisa tajusi, että etsii jatkuvasti ulkonäöstään vikoja.
Lisa Selin Davis kärsii ongelmasta, joka on myös hänen ystävilleen tuttu koronapandemian ajalta: hän on tuijottanut etätöissä omia kasvojaan Zoom-sovelluksen videopuheluissa niin kauan, että kokee sen vaikuttaneen jo mielialaansakin.
"Joka kerta, kun näin tämän naisen, hän näytti huonommalta..."
Alussa Lisa suhtautui videoneuvotteluihin tyynesti. Hän avasi koneen ja näki oman kuvansa ruudulla muiden seassa.
– Tunnistin hänet, tuon naisen, josta näen vilauksen joka aamu, Lisa kuvaa Huffington Postissa.
Pian oma kuva alkoi kuitenkin häiritä.
– Joka kerta, kun näin tämän naisen Zoomissa, hän näytti huonommalta. Ei kajalia, silmät tuntuivat pullistuvan, tummat silmänaluset pimensivät silmiä vielä enemmän, Lisa kuvaa.
Väsymys ja ahdistuneisuus jatkuvista videokeskusteluista on jo niin yleistä, että ilmiölle on oma terminsäkin: Zoom-uupumus (eng. Zoom fatigue).
"Tuijotin omaa naamaani pystymättä keskittymään..."
Päivien kuluessa Lisa alkoi yhä enemmän kritisoida omaa kuvaansa. Hän ihmetteli, oliko hänen ihonsa aina näyttänyt kuivalta, ja oliko hänen kaulallaan aina ollut videokuvan paljastamia ryppyjä.
– Tuijotin omaa naamaani pystymättä keskittymään asioihin, joita ihmiset jakoivat. Olin varma, että ikäännyn ennenaikaisesti, tai ainakin huonosti, Lisa kuvaa.
