Mitä sanoisit, jos en pitäisi lapsestasi? Miten reagoisit? Ihmiset ovat erilaisia. Lapset ovat ihmisiä. Tästä voi vetää johtopäätöksen siitä, ettemme kaikki tule toistemme sydänystäviksi – emme nyt, emmekä huomenna.
Kerron nyt salaisuuden, joka varsinkin sukujuhlissa kannattaa pitää visusti itsellään. No niin, tässä se tulee. Valmiina.
Minä en pidä lapsista.
Sieluni silmällä näen jo ilmeen kasvoillasi. Olen nähnyt sen saman ilmeen satoja kertoja: tyrmistyneen kauhun, jonka myötä kämmen tavoittelee sydänalaa. ”Siis mitä se sanoi?”
Nuorempana ajattelin, että vihaan lapsia. Myöhemmin olen tajunnut, etten vihaa lapsia; en vain pidä kaikista lapsista, aivan kuten en pidä kaikista ihmisistäkään. Silti se, ettei maagisesti rakastakaan jokaista lattiaa lapiolla hakkaavaa nelivuotiasta, on jotenkin tabu: ”Eihän pienestä lapsesta nyt vaan voi olla pitämättä!”
Kyllä voi. Aivan kuten voin olla pitämättä myös vaativasta työkaverista, aina vihaisella tuulella olevasta myyjätädistä ja valittavasta sukulaisesta. Voin olla kohtelias ja asiallinen tavatessani nämä ihmiset, mutta minun ei ole pakko oletuksena ilahtua ja innostua heistä.
Ihmiset ovat erilaisia. Lapset ovat ihmisiä. Tästä voi vetää johtopäätöksen siitä, ettemme kaikki tule toistemme sydänystäviksi – emme nyt, emmekä huomenna. Voin ymmärtää lastasi; voin ymmärtää, että hän opettelee elämää eikä vielä osaa kaikkea. Voin ymmärtää, ettei hän vielä osaa hillitä impulssejaan. Ja voin silti elää hyvää elämää, ilman lasta.
En vihaa itkeviä pikkuvauvoja; minusta bussissa huutavan lapsen ja hänen vanhempansa syyllistäminen on idioottimaista. Vauvat itkevät – sitä ne tekevät, janosta, turhautumisesta, nälästä tai suuttumuksesta, ja vielä monta kertaa päivässä. Se on niin sanotusti voi voi, koittakaa kestää. Mutta sitä, miten koko ajan huomiota mankuvaa, vaatteista repivää, huutavaa ja juoksevaa viisivuotiasta pitäisi erikseen oikein ihastella, en voi ymmärtää. ”Kun se on niin ja !”
