Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Yhdysvaltojen ulkopoliittinen ylimielisyys kuolee Lähi-idässä, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Jouko Luhtala.
Näinkö nopeasti Yhdysvaltojen raja todella tuli vastaan?
Ajatus on pitänyt otteessaan siitä lähtien, kun maan pöyhkeä presidentti Donald Trump pyysi apua Nato-mailta Lähi-idän sotaan, jonka se aloitti 28. helmikuuta Israelin kanssa.
Trump tietysti verhoili avunpyyntönsä räikeäksi uhkaukseksi. Avunpyyntö se silti oli, kenties ulkopoliittisilta seurauksiltaan Yhdysvaltojen lähihistorian merkittävin.
Totta kai Yhdysvallat voisi itsekin panostaa Iranin sotaan entistä enemmän. Tähän on kuitenkin erittäin heikonlaisesti sisäpoliittista pääomaa, minkä lisäksi Yhdysvaltojen lähihistoria Lähi-idässä on surkea.
Surkea on tilanne nytkin.
Iran on sulkenut öljyliikenteen valtimon Hormuzinsalmen ja Trump on, taas, ajanut puolustusliitto Naton vähintään minikriisiin. Sota Irania vastaan ei ole johtanut sen enempää vallanvaihdokseen kuin ehdottomaan antautumiseenkaan, jota sitäkin Trump ehti jo vaatia.
Yhdysvaltojen epäonnistuminen Iranissa voi olla parasta, mitä Valkoisen talon ja Euroopan välisille kärähtäneille suhteille on tapahtunut sitten Joe Bidenin vaalivoiton.
Toisin kuin Bidenin tuomassa välihelpotuksessa, on nyt mahdollisuus pidempiaikaiseen muutokseen.
Ja mikä realistisesti katsoen parasta, muutos voi tapahtua nimenomaan nyky-Yhdysvaltojen ulkopoliittisiin raameihin mahtuen: Yhteistyötä yhteisten intressien, ei jaettujen arvojen kautta.
Se tärkein yhteinen intressi? Länsimainen hegemonia, tuttavallisemmin jonkintasoinen maailmanherruus. Isäntä, ei renki.
Valkoisessa talossa hälytyskellojen pitäisi soida, kun Euroopan johtajat Suomen presidenttiä myöten puhuvat Valkoisen talon pahimmasta kilpailijasta Kiinasta myötämielisemmin kuin vuosikymmeniin.
