Kun hoidot ja tietoisuus eivät olleet vielä nykyisellä tasolla, mielisairaita hoidettiin varsin kyseenalaisilla, jopa potilaan hengen vaarantavilla tavoilla.
Lobotomia – aivoihin viillettiin
Lobotomialeikkauksessa hermoradat, jotka lähtevät otsalohkoista aivojen tunnetiloja säätelevään keskukseen, katkaistiin. Ohimoihin porattiin reiät paikallispuudutuksessa, ja rei'istä vietiin sisään terävä instrumentti. Lääkäri lävisti sillä viiltäen otsalohkojen valkean aineen.
Leikkauksen uskottiin rauhoittavan ja helpottavan potilaiden ahdistusta, mutta sen vaikutukset olivat lähinnä lamaannuttavat. Potilaat eivät enää välittäneet harhoistaan, ja heidän oma-aloitteisuutensa, kykynsä toimia itsenäisesti ja kielenkäytön tasonsa romahtivat. Älykkyysosamäärä ei varsinaisesti laskenut, mutta omaa esiintymistä ei enää pystytty kontrolloimaan.
Suomessa noin 1500 potilaalle, useimmat heistä skitsofreenikkoja, tehtiin lobotomia. Siitä luovuttiin 1960-luvulla.
Malaria – hengenvaarallinen tauti tartutettiin
Mielisairaanhoidossa uskottiin vielä 1950-luvulle asti, että kuume lievittää mieleltään horjuvien oireita. Niinpä mielisairaille annosteltiin lihakseen tai ihon alle muutaman millilitran verran kuumevaiheessa olevan malariapotilaan verta.
Tavoitteena oli nostaa potilaalle korkea kuume. Viikon–parin itämisajan jälkeen potilas alkoikin kärsiä päivän välein toistuvista kivuliaista kuumekohtauksista. Niitä piti kestää viitisen viikkoa, ennen kuin malaria lopulta hoidettiin pois kiniinikuurilla.
Kestonarkoosi – peruselintoiminnot pidettiin yllä
Jos potilas haluttiin saada pidempiaikaiseen horrokseen, hänelle annosteltiin vuorotellen scopolamin-morfiinia, luminaalia ja somniferia. Näiden seurauksena potilas vaipui niin sanottuun kestonarkoosiin. Hänen lämpöään ja suonensykettään mitattiin jatkuvasti – muuten horroksesta ei olisi välttämättä enää herännyt.
