Sukututkimuksen suosio on siivittänyt suomalaisten kiinnostusta ottaa esivanhempiensa sukunimiä. Digi- ja väestötietovirasto kertoo, että aiempaa useampi haluaa palata edellisiltä sukupolvilta löytyvään nimeen.
Valinnanvaraa sukunimen vaihtajilla riittää, sillä itselleen voi hakea nimeä, joka on ollut käytössä viiden sukupolven aikana. Tavallinen tapaus on, että sukunimeksi otetaan esimerkiksi äidin tai mummon tyttönimi, kertoo lakimies Katja Mäkeläinen Digi- ja väestötietovirastosta (DVV), joka käsittelee hakemukset nimien muuttamiseksi.
– Moni haluaa nimen ihmiseltä, johon löytyy läheinen yhteys ja tunneside.
Osa hakijoista kurkottaa kuitenkin kauemmaksi menneisyyteen ja hakee itselleen aiemmin eläneiden sukulaisten nimiä. Sukututkijat löytävät niitä helposti esimerkiksi internetin sukupuupalveluista.
Jotkut haluavat puolestaan palauttaa oman sukunimensä vanhan kirjoitusasun mukaiseksi.
– Ihmisiä kiinnostaa esimerkiksi se, onko heidän nykyinen sukunimensä muuttunut alkuperäisestä. Osa haluaa selvittää, missä muodossa suvun sukunimi on alun perin esiintynyt. Nimestä on voinut pudota vuosien saatossa esimerkiksi yksittäinen kirjain, jolloin osa suvusta käyttää sukunimeä hieman eri kirjoitusasussa.
Lue myös: Yhä useampi suomalainen haluaa vaihtaa etu- tai sukunimensä – tässä yleisimmät syyt
Kokkosesta tuli Coccoin
Iäkkäämmät ihmiset voivat hakea nimivaihtoehtoja hyvinkin kaukaa historiasta. Käsiteltävänä on parhaillaan esimerkiksi hakemus, jossa nimi on peräisin vuonna 1835 syntyneeltä sukulaiselta.
DVV pyytää nimenmuutoksista tarvittaessa lausuntoja nimilautakunnalta. Syynä on usein se, että nimien kirjoitusasu vanhoissa asiakirjoissa oli horjuvaa. Hallintokielenä 1800-luvulla oli ruotsi, ja esimerkiksi kirkonkirjat ja veroluettelot tehtiin ruotsiksi. Papit ja virkamiehet olivat usein ruotsinkielisiä, eivätkä kaikki osanneet kunnolla suomea.