Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka vieressä on toinen ihminen. Eeva-Liisa kertoo, miten hän lopulta onnistui nousemaan yksinäisyyden suosta ihmisten ilmoille.
73-vuotias Eeva-Liisa eli toistakymmentä vuotta avoliitossa. Tilanne kärjistyi, kun kumppani jäi eläkkeelle ja tarttui sen myötä pulloon.
− Hänelle alkoholista muodostui niin tärkeä, ettei hän edes halunnut muuta vaihtoehtoa kuin juoda. Vaikka talossa oli mies, minulla ei ollut keskustelukumppania, Eeva-Liisa aloittaa.
Eeva-Liisan toiveet aktiivisista eläkepäivistä kaatuivat kumppanin alkoholismiin. Hän yritti puuttua juomiseen useaan otteeseen − turhaan.
− Ehdotin miehelle elokuvia ja teatteria, mutta hän ei ollut kiinnostunut mistään. Jalassa olevan neuropatian vuoksi en pystynyt kävelemään kuin lyhyitä matkoja. Miehellä oli auto, mutta olin riippuvainen hänen menoistaan.
Ahdistus vyöryi päälle
Eeva-Liisa eristäytyi vähitellen ulkomaailmasta. Omat lapset tiesivät äitinsä tilanteen, mutta pelkäsivät alkoholisoitunutta kumppania. Eeva-Liisan oli taas vaikea lähteä omin päin kodistaan liikkeelle.
Yksinäisyys alkoi vähitellen jäytää sekä mieltä että kehoa.
− Olin äärimmäisen ahdistunut. Tuntui, etten pysty hengittämään. Minulla ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut keskustella, Eeva-Liisa kuvaa riipaisevasti tuntemuksiaan.
Koska liikkuminen oli Eeva-Liisalle vaikeaa, hän joutui viettämään paljon aikaa sisällä. Lopulta ulos meneminen alkoi pelottaa.
− Ulkona piti näyttää siltä niin kuin kaikki olisi hyvin. Minusta tuntui kuin olisin ollut häkissä.
