Eeva oli menettää tyttärensä traagisesti kaksi vuotta sitten: "Toivottavasti elämä kohtelee tuota hoitajaa, kuten hän kohteli meitä" – tämän luettuasi ymmärrät, miksi Suomen terveydenhuolto on parasta maailmassa

Leikkaus oli vaikea, mutta tapahtumat sen jälkeen tuntuivat monin kerroin kamalammilta. 

Lapsi syntyi elottomana. Tuota pientä ihmisalkua elvytettiin seitsemän minuuttia, jotka tuntuivat siinä hetkessä pidemmältä kuin ikuisuus. Vastasyntyneiden tehohoidon lääkärit ja hoitajat tekivät kaikkensa.

– Seitsemään minuuttiin mahtuu 420 sekuntia, joiden aikana lapseni oli vielä elossa – ja samalla ehkä ei. Vauva kouristeli ja hänen henkitorvensa kramppasi. Intubointiputki jätettiin henkitorven suulle, onneksi hapettuminen sujui siitäkin – 21 minuutin kohdalla onnistui intubointikin.

"Jossain kohtaa minulle kerrottiin, että vauva on kriittisessä kunnossa"

Sitten lapsi vietiin teho-osastolle ja Eeva jätettiin leikkaussaliin. Kaiken hektisyyden jälkeen salin valtasi hiljaisuus.

– Seuraavat tunnit menivät heräämössä. En tiennyt, mitä tapahtuu. Sairaanhoitajaharjoittelija tuotiin vierelleni juttelemaan. Jossain kohtaa minulle kerrottiin, että vauva on kriittisessä kunnossa, mutta hyvässä hoidossa teholla, isä mukana.

Illalla hoitaja tuli Eevan luokse ja vei hänet pyörätuolilla teho-osastolle. Perillä häntä odotti näky, jollaista kenenkään vanhemman ei toivoisi koskaan joutuvan todistaa. 

– Näin vauvan ensimmäisen kerran: hengityskoneessa kiinni, tajuttomana, turvonneena. Häneen ei saanut koskea, enkä olisi uskaltanutkaan. Hoitaja oli ympäri vuorokauden vauvan vierellä, alle kahden metrin päässä. Anemiaa ei ollutkaan, eikä tiedetty mikä lapsella oli. 

Eeva sai tietää, että vauvalla oli keuhkoissaan ja sydämessään edelleen nestettä. Tieto siitä, että kardiologi tulisi katsomaan vauvaa, tuntui kaukaiselta, sillä lapsi sai ensimmäisenä yönä epileptisiä purkauksia. 

– Jatkuessaan ne tuhoavat aivoja, kerrottiin.

Seuraava aamu toi toivoa paremmasta

Vauvan sydän voi kuitenkin aamulla paremmin ja magneettikuvaus odotti parin päivän päässä – epileptiset kohtauksetkin olivat loppuneet.

Silti Eeva kävi päänsä sisällä hyvin ristiriitaista taistelua ajatustensa kanssa: Hän pelkäsi henkilökuntaa ja tuloksia, hän ei halunnut puhua kenenkään kanssa, mutta samalla hän janosi tietoa. 

– Yksi hoitajista oli vauvan vierellä usean vuoron. Hän kertoi, missä kaikessa on tapahtunut edistystä. Kannusti tuomaan isosiskon osastolle. Muistutti syömään. Kertoi koska tulee seuraavan kerran. Hänen kanssa uskalsin puhua. Hän vaihtoi viikonlopun vapaat hoitaakseen lastamme.

– Toivottavasti elämä kohtelee tuota hoitajaa, kuten hän kohteli meitä. Minua, joka en uskaltanut edes katsoa lastani. Minä, joka mielessäni leikin, että olin edelleen äiti vain yhdelle lapselle. Eihän vauvaa voi menettää, kun ei se koskaan ole ollutkaan.

Kymmenen päivää tuntui kestävän loputtomiin

Eeva oli vauvansa kanssa teho-osastolla lopulta kymmenen päivää. Se tuntui pitkältä ikuisuudelta, joka jätti ikuiset jäljet, jotka onneksi ovat jo ehtineet arpeutua. 

– Diagnoosi jäi avoimeksi, mutta tyttö taisteli itsensä takaisin elämään. Vahvin epäily oli, että komplikaation aiheutti jokin tavallisista flunssaviruksista. Joskus näin vaan käy, sanoivat.

Tänään tuo elämään takaisin taistellut pieni tyttö – elämän suuri ihme – täyttää kaksi vuotta. Hän on laulanut itselleen koko aamupäivän.

– Hän on edelleen pieni ja sinnikäs. Ja edelleen minä muistan sen hoitajan nimen, joka minua kannatteli.

– Muistan edelleen myös synnytysosaston kätilöt, jotka auttoivat. Muistan teho-osaston laitoshuoltajan. Muistan koko henkilökunnan omistautumisen ja yhteisen kamppailun meidän vauvan selviämisen eteen, Eeva kiittelee. 

"Pelkät juhlapuheet eivät riitä"

Siinä, missä Eeva tuntee olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa, hän toivoo, että hoitajat saisivat kiitoksen myös toisessa muodossa – asianmukaisena korvauksena. 

– Iso osa tuosta terveydenhuollon henkilökunnasta painaa hommia työn vaativuuteen ja koulutukseen nähden aivan liian pienellä korvauksella. Tällä hetkellä vaarantaen itsensä. Pelkät juhlapuheet eivät riitä, koko hoitohenkilökunta ansaitsee reilun korvauksen työstään.

Sen lisäksi, että henkilökunnan osaamisella ja ammattitaidolla on valtavan iso merkitys, on huomioitava, että he ovat myös ihmisten kohtaamisissa huipputasoa. 

– Ammattitaito mitataan totta kai hoidon lopputuloksissa, mutta myös niissä tunteissa, mitä kokemuksesta jää. Sairaanhoitajat, kätilöt, fysioterapeutit ja muut terveydenhuollon korkeakoulutetut ammattihenkilöt ovat teknisen osaamisen lisäksi vaativan vuorovaikutuksen ammattilaisia.

Artikkelin lähteenä on käytetty Eevan itsensä kirjoittamaa tekstiä hänen luvallaan. 

Lue myös: Keskosvauvan isä ei ole nähnyt lastaan yli kuukauteen – osastolla yhden hengen vierailurajoitus: "Tuntuu hurjalta, että täytyy miettiä kummalle on tärkeämpää käydä vierailulla"

5:58Keskosvauvan isä ei ole nähnyt lastaan kuukauteen – näin koronakriisi koettelee lapsiperheen arkea