Rappeuttavaa silmäsairautta sairastava Jari Pekola tietää, miltä tuntuu, kun näkö vähitellen heikkenee. Hän yrittääkin aktiivisesti vaikuttaa siihen, että näkövammaistenkin arki olisi yhtä täyteläistä kuin näkevien.
Jari Pekola oli 35-vuotias, kun syksyn hämärässä autoa ajaessa kaistamerkinnät katosivat näkyvistä.
Kun silmälääkärin määräämät silmälasit eivät tuoneet ratkaisua ongelmaan liikenteessä, käytettiin yliopistollisessa sairaalassa päivä silmien tutkimiseen ja käteen jäi diagnoosi: näköä rapauttava sauva-tappidysforia.
Kyseessä on parantumaton sairaus, joka heikentää näköä, mahdollisesti lopulta vieden koko näkökyvyn.
– Diagnoosin saatuani olin kotona noin kaksi viikkoa ja mietin koko ajan, milloin se näkö oikein lähtee.
Pekola tajusi, ettei sokeutumista kannata jäädä odottelemaan ja palasi työelämään – vieläpä yli 12 vuodeksi.
Lue myös: "Silmien ja aivojen terveys liittyvät läheisesti toisiinsa" – näköongelmilla yhteys suurempaan dementiariskiin?
Pekolalla sairauden käsittelemisessä on auttanut vahva tukiverkosto.
– Jos olisin yksin ollut ilman tukiverkkoja, melko paljon hankalampaa olisi ollut.
Kun Pekola jäi työelämästä, alkoivat tehtävät vapaaehtoistyön parissa.
Harrastukset ovat vuosien varrella muuttuneet: esimerkiksi lukemaan Pekola ei ole pystynyt enää kymmeneen vuoteen.
Saaressa olevasta mökistä piti puolestaan luopua oman turvallisuuden takia.

