Kirja-arvio: Barça - yhä Messiäkin suurempi?

Hän on haastatellut paljon seuran työntekijöitä urheilupuolelta konttorille ja kabinetteihin. Edustusjoukkueen supertähtiä hän ei ole juuri saanut jututettua. He ovat median suhteen hypervarovaisia, ja harvoin tyhjänpäiväisyyksiä enempää puhuvia.

Barçan taloudellinen kurimus on monen sisäisen syyn summa – Messi ja muut palkkoineen, tuhlaileva, melodramaattinen ja katalonialaisnurkkakuntainen seurajohto. Tämän Kuper tuo jokaista seurafania, tämänkin arvion kirjoittajaa, armottoman masentavasti esille.  

Seuraa ja katalonialaisidentiteettiä suurempikin voima on kuitenkin globaali teollinen viihdebisnes. Siitä yksikään seura ei voi jättäytyä pois, jos haluaa pysyä suurena ja suurimpia pienempänäkin seurana. Kylmä, paikallisista faneista piittaamaton, jatkuvasti uusia markkinoita haistava raha. Nou Camp jäi sen rattaisiin.

Tyhjän kassan oireyhtymällä on kuitenkin myönteiset puolensa. Seuran omat nuoret kasvatit saavat taas tilaa ja mahdollisuuksia. Uusi sukupolvi on lahjakas, muutama pelaaja terveenä pysyessään voi nousta harvojen ja valittujen tähtitarhaan.

Kuper ei ole kirjoittanut FC Barcelonan kokonaishistoriaa. (Englanniksi erinomaisen sellaisen on kirjoittanut myös Financal Timesin sivuilta tuttu Jimmy Burns: Barça. A People’s Passion. Kuperin kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä FC Barcelona, kustantajana Siltala.)

Kuperin mukaan Barça koostuu neljästä kastista: pelaajista, työntekijöistä, jäsenmaksun maksavista jäsenistä (socis), ja johdosta (directius).

Seuraa ovat aina johtaneet kaupungin keskenään monin tavoin verkostoituneet kauppiasporvarit (burgesia). Tämä on sekä hyvä että huono asia.

Sikariportaan suhde seuraan on intiimi ja sitoutunut. FC Barcelona symboloi Kataloniaa, ja monen seurajohtajiston jäsenen kotona puhutaan katalaania. Osa on ollut ja on katalonialaisnationalisti, vaikka he eivät tuo tätä esiin liikaa.

Seuran hallitukseen kuluminen on taloudellinen riski. Siitä ei makseta, ja tappioiden koittaessa velat lankeavat myös hallituksen jäsenille. Ilmankos monen hallituksen jäsenen vaimo vastustaa miestensä (maskuliininen maailma yhä) postia hallituksessa. Se kuitenkin tuo kunnioitusta ja arvovaltaa, ja lisää selkään taputtajia.    

Jalkapallosta pelinä pukumiespuolella tiedetään vähemmän kuin he itse kuvittelevat. Myös jättimäisen globaalin viihdeyhtiön pyörittäminen tuo omat osaamishaasteensa. ”Demokraattisesti valittu oligarkia”, Kuper sanailee. Seurajohtaja valitaan jäsenten äänestyksellä.

Tätä kauppiasluokan sosiologiaa ja suhdetta seuraan olisi ollut kiintoisaa lukea laajemmin ja syvemminkin.

Kuperin kirjan toinen päänäyttelijä on Johan Cruyff (alun perin Cruijff).

Toiselta hollantilaisvalmentajalta, Rinus Michelsiltä, totaalisen jalkapallon oppinsa perinyt Cruyff on jalkapalloa pelisysteemisesti mullistaneen Barçan isä.

Cruyff loi maineensa seurassa 1970-luvulla pelaajana, ja 1990-luvulla valmentajana nosti sen uusiin sfääreihin.

Cruyffin vaikutus näkyi nuorisovalmennuksesta lähtien. Sama pelitapa alusta lähtien omassa Masia-akatemiassa. Cruyff myös näki pienikokoisten pelaajien merkityksen. Aiemmin, ruhjovan fyysisen anti-taitofutiksen aikana, tällaiset pelaajat olivat poikkeuksia.

Entisen tähtipelaajan Pep Guardiolan valmentajakausi oli Barcelonalle pokaalisadetta. Kehitys kehittyy jalkapallossakin. Barçan oppeja otettiin käyttöön ja kehitettiin ja muokattiin kaikkialla. Seurasta tuli ainutlaatuisen menestyksensä uhri.   

Kuper tuo esiin huippujalkapallon synkkiä puolia, jotka pätevät yleisesti.

Pelaajiin kohdistuvat järjettömät julkisuuden ja menestyspaineet ovat pahimmillaan johtaneet itsemurhaan. On käsistä karanneet palkat niihin inflaatiota puhaltavine agentteineen, sopimuskikkailut ja veronkierto.

Toisaalta lajin tieteellistyminen ruokavalioineen, kehonhuoltoineen ja psykologeineen on auttanut pelaajia pysymään huipulla pidempään.  

Litmasta lähes koko lapsuutensa Hollannissa asunut Kuper ei mainitse, vaikka lahtelainen pelasi itsensä ikuisesti amsterdamilaisen Ajaxin fanien pantheonille (ja oli 1990-luvun puolivälissä yksi maailman parhaista pelaajista), ja sen jälkeen puki ylleen myös Barcelonan blaugrana-paidan.  

Englanninkielisen tittelin sana Complex viittaa moneen asiaan: Barçaan monen urheilulajin suurseurana ja Masia-akatemiana, suunniteltuun viihdekeskuskompleksiin, seuran historialliseen identiteettiin ja sen suhteeseen erityisesti Madridiin pääkaupunkina Real Madrideineen, sisäiseen krooniseen saippuaoopperamaiseen johtamiseen, ja tietysti pukukopin valtapeleihin, mitä tapaus Messi ensiluokkaisesti ilmentää.   

Barça on kuitenkin onnistunut seuratoiminnan tärkeimmässä tehtävässä, merkityksen antamisessa urheilijoille myös jalkapallon ulkopuolella.

Se paitsi rakentaa jäsentensä identiteettiä, on sitoutunut pelaajiin ja työntekijöihinsä. Humaanius on termi, jota Kuper käyttää kuvatessaan Masia-akatemiaa ja suhtautumista nuoriin. Masiassa asuu nuoria, joiden koti on liian kaukana jokapäiväiseen matkustamiseen. 

Heistä ei toivota vain tulevia huippupelaajia. Ennen kaikkea Masiassakin nuorista halutaan itsenäisesti ajattelevia, toisia kunnioittavia, hyväkäytöksisiä ja oikealla tavalla nöyriä ihmisiä. Heidän koulunkäyntinsä perään katsotaan.

Yhteiskunnallisen roolinsa takia FC Barcelona on yhä mottonsa mukaisesti enemmän kuin vain seura, vaikka Kuper ehkä toisin ajatteleekin.