Kirja-arvio: Latina – kaikkea muuta kuin kuollut ja kuopattu

Latinaa monessa paikassa

Ruotsalaisen kasvitieteilijä Carl von Linnén jäljiltä kasvi- ja eläinkunnan luokittelu, taksonomia, perustuu latinaan. 

Tiedettä, luonnontieteestä filosofiaan, olisi mahdotonta kuvitella ilman latinaa. Käsitteiden ja termien lisäksi muun muassa siksi, että latina oli vuosisatoja kirjoitetun ja puhutun tieteen tekemisen kieli. Kuvitellaan vain englannin valta-asemaa nykyään tieteessä.

Tämä kirja kattaa latinaa historiallisesta kehityksestä ja muuttumisesta (ja säilymisestä) sen asemaan politiikassa ja uskonnossa, kansan kielenä esimerkiksi seinäkirjoituksissa, ja latinan vaikutuksista muihin kieliin.

Vaikka kovasti kielistä pidän, en jaksanut gladiaattorin sisulla syventyä kaikkiin latinan kielen taivutusten, aikamuotojen ja tyylien hienouksiin, mistä toki Marcus Tullius Cicero ja Gaius Iulius Caesar saattaisivat toogansa repiä.

Cicero ja Caesar olivat niin kutsutun klassisen latinan ajan (noin 100 eaa. – 200 jaa.) latinan käyttö- ja normimestareita. Tämä "korrekti" latina on edelleen malli opetuksessa peruskoulusta yliopistoihin.

Muinoin Välimeren alueen valtakieli

Nykyisessä Italiassa puhuttiin ennen ajanlaskumme alkua useita kieliä. Latina onnistui vakiinnuttamaan valta-asemansa, se muun muassa vakiintui ja hioutui kirjoitettuna kielenä. Rooman valtakunnan laajenemisen myös siitä tuli Välimeren alueen keskeinen valtakieli.

Latinan muuttumista ja vaikutusta meidän päiviimme asti käsitellään useassa luvussa.

Latina pysyi merkittävänä ja monen alan hallitsevana kielenä, vaikka Rooman valtakunta alkoi murentua, ja jakaantui. Sitä puhuttiin vielä äidinkielenä paikalliskielten eli vernakulaarien rinnalla, mutta myöhäisantiikista keskiajalle tultaessa se oli muuttunut.

Latina oli nyt sivistyskieli. Oppineet – kirkonmiehiä enimmäkseen – keskustelivat latinaksi, kun muuta yhteistä kieltä ei ollut. Se oli katolisen kirkon kieli, yksi kolmesta pyhästä kielestä.

Latina mukautui muutoksiin

Latina oli myös muuta, ei vain stereotypian saivartelevaa, autiomaan kuivaa skolastiikkaa. Tosin skolastikot samalla terävöittivät latinaansa tieteellisen väittelyn peitseksi. 

Tämä kielellisen logiikan työkalu oli mullistava keksintö, leviten yliopistoihin ja niiden kautta laajemmallekin, toteaa Timo Korkiakangas.

Latina mukautui muutoksiin, vaikka latinaa äidit eivät enää ensi sanoinaan kuiskineet vauvojensa korviin.

– Keskiajan latina ei kuitenkaan ole yhtenäinen, samaan muottiin jähmettynyt kielimuoto, vaan se vaihteli ajassa ja paikassa mukautuen vastaamaan niin tieteen, talouden, hallinnon kuin taideproosan ja lyyrisenkin runouden tarpeita, Korkiakangas kuvaa.

Merkittävä rooli latinan elinvoimaisuuden ylläpitäjänä ja edistäjänä oli Kaarle suurella (k. 814). Osana niin kutsuttua karolingien renessanssia hän halusi vahvistaa latinan roolia kirkon ja hovien sivistyksen kielenä. Ihanteena oli myöhäislatina, ja kieltä haluttiin tehdä ja muokata ymmärrettävämmäksi.

Kirjureiden perslihasten, sen silloisten käyttäjien ja myöhempien tutkijoiden iloksi latina koki renessanssin 1100-luvulla, kun latinaksi kirjoitettujen tekstien määrä koki määrällisen vedenpaisumuksen verrattuna siihen asti säilyneisiin latinankielisiin lähteisiin. 1400-luvulla tuli Johann Gutenbergin painokonevallankumous.

Latinaa Suomessakin

Suomen ensimmäinen latinankielinen teksti on vuodelta 1290. Se on muistokirjoitus ylhäisönainen Ingigerdille hautakivessä Turun Maarian kirkon seinässä. 

Tuolloin elettiin latinassa myöhemmin annetun termin mukaista uuslatinan aikaa. Latinaksi kirjoittivat sittemmin moni tuttu kirkonmies, ja tutkijat kuten talousoppinut Pietari Kalm ja historioitsija Henrik Gabriel Porthan.

Antiikin Rooman aikana kirjailijat olivat itsetietoisia latinastaan (ja kreikasta) ja sen asemasta. Outolintuja lukuun ottamatta, heitä "eivät paikalliset kielet kiinnostaneet missään historian vaiheessa…", toteaa Martti Leiwo.

Antakaamme anteeksi, sillä ehkä Senecassa (4 eaa. – 65 jaa.) oli ripaus stoalaista esisuomalaisuutta.

Multum tamen operae inpendi verbis non oportet. Sanoihin ei kannata uhrata paljoa vaivaa.

Hän tosin viittasi kirjoitettuun ilmaisuun. Härmässä Senecan filosofia sujuu hillityn kynän lisäksi suun suputtamisessa.

Suomessa on vahva antiikin tutkimuksen ja kielten perinne. Tämä kirja on siitä erinomainen taidonnäyte. Se on myös muistutus siitä, että on olemassa muitakin kieliä kuin nykyinen lingua francamme englanti – mistä siitäkin voi löytää latinan vaikutuksia.

Eurooppalaisen itseymmärryksen ja identiteetin kannalta latinan merkitystä ei voi yliarvioida. 

Kirjan luvuista ja teemoista voi valita herkkupaloja kuin välimerellisestä ruokapöydästä. Latinan taito ei ole välttämätöntä purjehduksen tapaan.