Koulukiusaaminen ja ikätovereiden tekemä henkinen sekä fyysinen väkivalta jättää syvät arvet, mutta pahinta on kuitenkin aikuisten välinpitämättömyys, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Petra Tuominen.
Vantaalaiskoulussa tapahtunut vakava väkivallanteko, kuten niin monet muut aiemmat kiusaamistapaukset, saivat minut jälleen kerran pohtimaan omaa historiaani koulukiusattuna. Minua ei koskaan hakattu fyysisesti, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Sain jatkuvasti kuulla olevani läski, tankkeri, pontso, ällö ja ruma – päivittäin muutamat kiusaajat kokivat, että heidän tehtävänään on tehdä elämästäni helvettiä, pelotella välitunnilla ja korostaa joka ikisessä mahdollisessa välissä, että olen erilainen, enkä kelpaa mihinkään.
Syvimmät arvet jätti aikuinen, joka nauroi hädälleni
Vielä näin 33-vuotiaana muistan edelleen kiusaajieni kasvot ja pahimmat solvaukset. Keho muistaa vielä sen ahdistavan tunteen, kun pelotti mennä kouluun. Päällimmäisenä minulle on kuitenkin jäänyt mieleen ne aikuiset, jotka pettivät luottamukseni. Jo silloin, 1990-luvulla, toitotettiin, että kiusaamistilanteessa asiasta tulisi kertoa aina aikuiselle. Minä hyväuskoisena lapsena tietenkin oletin, että aikuinen tulee ja puhaltaa taikapölyllä kiusaajat pois. Halusin uskoa siihen sananhelinään, että apua saa, kun avaa suunsa. Kuinka väärässä olinkaan.
Koulussa kyllä puututtiin ensin asiaan, kun kiusaamisesta kerroin. Ensimmäisellä luokalla järjestettiin tapaaminen, jossa kiusaaja joutui vanhempien läsnäollessa pyytämään minulta anteeksi ja lupaamaan, ettei koskaan enää tee niin. Se toimi. Minä 1 – ensimmäinen kiusaaja 0.
Siirtyessäni kolmannella luokalla uuteen kouluun, odottivat siellä kuitenkin uudet kiusaajat. Taas kerroin asiasta aikuisille. Kiusaajia ehkä nuhdeltiin, mutta kiusaaminen ei loppunut. Eräänä päivänä sisuunnuin yhden pojan henkisestä väkivallasta ja tönimisestä sen verran, että koulun jälkeen kävelin hänen kotiovensa taakse kertoakseni suoraan hänen äidilleen asiasta. Soitin ovikelloa ja valmistauduin henkisesti siihen, että kohta poikaa hävettää, kun äiti saa kuulla totuuden. Kun sitten kerroin asiani, sain kokea elämäni järkytyksen: äiti nauroi minulle ja sanoi: ”Mitä h***ttiä sä tänne tulet valittamaan?”. Ovi vedettiin kiinni nenäni edestä ja uskoni aikuisiin romahti totaalisesti. Mihin koulukiusattu lapsi voi luottaa ellei aikuisen apuun? Usko ei varsinaisesti vahvistunut silloinkaan, kun aloitin ala-asteikäisenä koripalloharrastuksen ja valmentajani muistutti tasaisin väliajoin siitä, että olen liian lyhyt ja lihava harrastamaan lajia. Pahimmat kolaukset itsetuntoni koki koulukiusausaikoina nimenomaan tiettyjen aikuisten, heidän sanojensa, toimintansa tai toimimattomuutensa vuoksi.