Red Hot Chili Peppers teki sen, minkä se on tehnyt ennenkin livetilanteessa – osoitti teknisen taitavuutensa sekä suurimmat heikkoutensa.
Helsingin Hartwall Arenalla kuultiin ja nähtiin tiistai-iltana suurimmat syyt siihen, miksi Red Hot Chili Peppers on areenaluokan yhtye vielä vuonna 2016 ja miksi se on yksi hämmentävimpiä ja ristiriitaisimpia tapauksia omassa kategoriassaan.
Sama on koettu ennenkin. Kun näin RHCP:n ensimmäisen kerran keikalla samaisella areenalla syksyllä 1999, olin äärimmäisen pettynyt. Yhtye oli minulle tärkeä.
Red Hot Chili Peppers oli nimittäin yksi 1990-luvun alkupuolen ja puolivälin tärkeimpiä vieroittajia pois metalli- ja hard rock -musiikin maailmasta.
Se oli myös tärkeä siksi, että basisti Flea, rumpali Chad Smith ja kitaristi John Frusciante osoittivat, että tekninen taituruus soittamisessa voi olla myös erittäin hauska ja rento asia sen sijaan, että se olisi aina ryppyotsaista ja vakavaa.
Tätä taustaa vasten tuo syysilta vuonna 1999 jäi pysyvästi mieleen pettymyksenä. Anthony Kiedis lauloi Californication-levyn (1999) hienot, melankoliset melodiat livetilanteessa lähinnä sinnepäin, ja hädin tuskin sinnekäänpäin.
Niinpä oma lämmin suhde Red Hot Chili Peppersiin haaleni ja samalla tasolla se on ollut siitä vuoden 1999 lokakuisesta illasta lähtien.
