Lähdin lomailemaan Marokkoon 7. maaliskuuta. Helsinki-Vantaan lentokentällä hymyilin vielä hieman huvittuneena, kun joillakin matkustajilla oli hengityssuojaimet.
Mietin, että eiköhän tämä koronahysteria jo helpota viikon päästä, kun palaan Suomeen. Olisi korkea aika.
Lähtevistä lennoista ilmoittava infotaulu oli osittain rikki, minkä vuoksi siinä näkyi vain muutama lähtevä lento. Vitsailin matkakumppanilleni, että onkohan kaikki lennotkin nyt peruttu koronan vuoksi. Enpä olisi arvannut, kuinka oikeaan heittoni osuikaan.
Marokossa Marrakeshin lentokentällä meidän piti täyttää koronakaavakkeet ja kertoa, olimmeko olleet Kiinassa viimeisen kuukauden aikana tai oliko meillä ollut yli 38 asteen kuume viime päivinä. Kyllästyneen oloiset rajatarkastajat vilkaisivat kaavakkeitamme ohimennen.
Seuraavan viikon ajan imin itseeni aurinkoa, lilluin altaassa ja kulutin iltaisin pölyisten basaarikujien katulaattoja innostuneena. Koronavirus oli viimeinen asia, jota ajattelin.
Uutisvirta ja koko muu maailma tuntui kaukaiselta kuin avaruusmatka. Marrakeshissa ihmisillä ei ollut suojamaskeja, kukaan ei hamstrannut käsidesiä eikä ollut paniikissa.
Muutama päivä ennen paluutani Suomeen aloin saada perheenjäseniltä ja kavereilta outoja viestejä. Sovitut ravintolaillalliset, babyshowerit ja polttarit olisi peruttava koronaepidemian vuoksi. Riskiryhmiin kuuluvat kaverini olivat hyvin huolissaan terveydentilastaan.
Monen pitkään odotetut reissut oli peruttu rajojen sulkemisen ja lentoliikenteen lakkauttamisen vuoksi. Ooppera- ja balettiesityksiä ei seuraavan kuukauden aikana järjestettäisi.