Raakel Lignellin kolumni: Lapset tuskin ovat hankalampia kuin ennen – aikuisten säätämä yhteiskunta on kuitenkin muuttunut ja se näkyy jo lapsissakin

THL:n Ylelle kokoama tilasto paljastaa, että viime vuonna kirjoitettiin neuropsykiatrisen oireilun, kuten ADHD/ADD:n tai muiden autismikirjon häiriöiden epäilyn vuoksi yli 66 000 lähetettä 6–13-vuotiaille lapsille. Luku on yli kaksinkertainen viiden vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.

Liian nuorilta odotetaan liian paljon

Ovatko lapset yhtäkkiä erityispiirteisempiä ja hankalampia kuin hetki sitten? Tuskin! Meidän aikuisten yhteiskunta ja meidän aikuisten säätämät koulumaailman vaatimukset ovat muuttuneet. Liian nuorilta odotetaan ja oletetaan liian paljon, liian aikaisin. Ilman erityispiirteitäkin.

Huippulahjakkuudet luovivat ja kykenevät loistamaan monenmoisissa olosuhteissa, mutta lapset ja nuoret, jotka selviytyivät opettajavetoisessa, selkeissä luokissa ja lukujärjestystä noudattavassa systeemissä erityispiirteillä tai ilman, putoavat auttamatta kelkasta uudessa kuviossa. Jos kaikki voimat menevät hälyn ja muuttuvien tekijöiden sietämiseen, oppimiselle ei jää enää mahdollisuutta. Varsinkaan, jos ei ole varma, mitä pitäisi oppia.

Onko tosiaan niin, että syötämme lapsille ja nuorille lääkkeitä, jotta he kestäisivät uuden ja uljaan uudistuksen? Lapset, jotka perinteisemmässä oppimisympäristössä pärjäisivät ilman kemikaaleja.

Voisimmeko suoda lapsille oppimisympäristön, jossa olisi selkeää mitä, miten ja miksi opitaan. Milloin aloitetaan, kenen kanssa tehdään ja milloin ollaan valmiita. Miten oppimista mitataan, miten opettajalta pyydetään apua, miten annetaan kaikille työrauha ja miten kotiväki voi koulutyötä parhaiten tukea. Lapsi ei ole aikuinen, lapset eivät voi oppia keskenään. Lapsi tarvitsee raamit aikuiselta.

Opettajatkin ovat kovilla

Opettajat ovat eittämättä tässä turbulenssissa todella kovilla. Ei käy kateeksi. Mutta sitä suuremman hatun nostan heille, jotka tätä alipalkattua kutsumustyötä tekevät. Kuinka kauan he jaksavat ja pystyvät pitämään opetuksen ja oppimisen tason yllä?

Nyt on riskinä, että yhteiskuntamme ylpeys, tasavertainen koulujärjestelmä romahtaa. Huolensa on esittänyt esimerkiksi psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen. Hänen mukaansa nykyjärjestelmässä pärjäävät ne, joiden vanhemmat "käyvät koulua" aktiivisesti lastensa kanssa. Vanhempien osuus kasvaa liian suureksi ja se johtaa eriarvoistumiseen, niin kantaväestön kuin maahanmuuttajien osalta. Koulumaailman tulisi rakentua siten, että lapsi selviää siitä ilman vanhemman jatkuvaa mukana oloa ja osallistumista.

Myös motivaatiota pitäisi opettaa. Motivaatio ei ole välttämättä sisäsyntyistä eikä varsinkaan sama asia kuin kiva tai hauska tunti, jolla saa pelata videopelejä. En haikaile Seitsemän veljeksen katekismus- kinkereitä, mutta kyllä tavoitteellinen oppiminen on oikeassa mittakaavassa todella motivoivaa.

Miten maailma menikään näin kompleksiseksi?

Aivot kehittyvät nuoreen aikuisuuteen saakka: Itseohjautuvuus, motivaatio, sosiaalinen kyvykkyys, monenlaisen ja monimuotoisen tiedon yhdistäminen ja hyödyntäminen. Tämä kaikki teettää työtä monella yliopisto-opiskelijallakin vielä pitkään. Varsinkin tänä totuuden jälkeisenä aikana. Miten alakoululaiset voisivat olla moiseen valmiita?

Toki pitää tiedostaa, että omassa päässä saattaa asian tiimoilta olla vahvistusvinouma tai harha: näkee ja lukee juuri omaa näkemystä vahvistavat artikkelit ja tutkimustulokset, vastakkaiset argumentit mieluusti sivuuttaa tai jättää vähemmälle painoarvolle. Toisissa porukoissa toimii toisenlainen parviäly. Siinä parvessa taidettiin kehitellä nykyinen opetussuunnitelma.

Miten tämä maailma menikään näin kompleksiseksi? Ja jos jokin seikka tuntuu helpolta ja selkeältä, silloin siitä ei ainakaan mitään ymmärrä. Paitsi pikkulapsi, jolle asia joko on tai ei ole.