Takana ikimuistoinen reissu Etelä-Saksan viinitiloille. Saadessani kutsun Saksan viinitiedotukselta, nousi ensimmäisenä kysymyksenä mieleen, että miksi minä? Miksei joku varsinainen viinikirjoittaja? Viiniblogeja ja -lehtiä lukee kuitenkin huomattavasti ruokablogeja suppeampi yleisö, joka katsoo viinipulloa toisin kuin keskiverto kuluttaja. Siksi pidin valintaa objektiivisestikin katsottuna fiksuna. Kun lehdistömatkan ajankohta osui melkoisen hyvin kesälomani rippeisiin ja onnistuin yhdistämään siihen vielä Frankfurtin-reissun vaimon kanssa, kutkutti se takaraivossa läpi kesän. Saksan viini-instituutti ei varmasti tiennyt, että Pfalzin, Rheinhessenin ja Rheingaun (sekä Moselin) Rieslingit ovat valkoisista suosikkejani. Viinejä tuli lopulta maistettua matkan aikana liki 250 laatua.
VIINIKIRJOITTAJAT JA MINÄ. Matkaseurue koostui viinikirjoittajista ympäri maailmaa. USA, Englanti, Kanada, Norja, Kiina, Hong Kong, Alankomaat, Puola ja Suomi. Huomasin varsin nopeasti, että mitä viinituntemukseen tulee, olen tässä porukassa melko noviisi. Se ei haitannut, päinvastoin. Aloin imeä porukan tietoa ensimmäisestä illasta lähtien ja nautin suunnattomasti pelkästään ympärillä käytävien keskusteluiden kuuntelemisesta. Ihan hirveästi ei ollut keskusteluihin antaa, paitsi suomalaisen monopolin haukkuminen. Sympatiaa herui eniten norjalaisilta, joiden monopolissa saksalaisilla viineillä on kuitenkin olennaisesti suurempi rooli kuin Alkossa.
Porukka oli täynnä hyvin erilaisia persoonia, mikä lopulta synnytti kuitenkin uskomattoman heterogeenisen voimakkaan yhteisöllisyyden, jollaiseen en ole koskaan aiemmin törmännyt. Upea kokemus myös sosiaalisella tasolla. Kun vahvat persoonat olivat nauttineet ensimmäisenä iltana muutaman lasillisen viiniä, päästiin jo väittelyn tasolle. Oli mielenkiintoisella tavalla huvittavaa kuunnella kunnon wine fightia Pinot Noirin nykytilasta, hinnoittelusta ja viljelyalueiden arvostuksista. Vastaavia debatteja ehdittiin käydä melkein päivittäin.
