Iltalehden toimittaja oli löytänyt minut esimerkkitapaukseksi aikuisena kalansyöntiin opetelleesta. Artikkeli julkaistaan ti 11.6.2013 (keskiaukeama). Syön lehden sivuilla sankarillisesti kalaa Tammelantorilla. Tässä aiheesta hiukan enemmän.
Ihmisen ei tarvitse tykätä kaikista ruokalajeista. Elämä on vain helpompaa, maukkaampaa ja vaihtelevampaa, jos tykkää. Olen varsin hyvä esimerkki tapauksesta, joka nuorempana inhosi monia herkuiksi kutsuttuja ruokia. Merkittävimpinä kalat ja sienet. Eivät menneet alas mitenkään. Kaikkein rapsakkaimmat kalapuikot menetteli, koska eivät maistuneet kalalta, vaan korppujauhoilta. Äiti kyllä yritti. Välillä kannustaen, toisinaan painostaen. En kammonnut kaloja kuin maun puolesta. Omia onkimiani yritin lapsena maistaa avoimin mielin, mutta ei vain uponnut. Nykyisin suuri osa kaloista on suurta herkkuani ja sienikautta odotan joka vuosi innolla.
Kerrasta poikki
Sienet olivat lopulta helppo ja katkera juttu. Olin karttanut niitä läpi elämäni vääristä syistä. Ne maistuivat mielikuvissani ainostaan limaisilta - ilman ihmeempää makua. Syynä pidän pitopöytien sienikastikkeita ja purkkiherkkusieniä. Jälkimmäisten olemassaolon syytä en ymmärrä edelleenkään. Käytyämme vaimon kanssa taannoin sienimetsällä, onnistuin poimimaan pari kourallista kantarelleja. Paahdoin leipää ja paistoin sienistä kosteuden pois yrttien ja valkosipulin kera. Seos leivän päälle, loraus oliiviöljyä ja haukku. Elämäni ensimmäinen sienibruschetta oli taivaallinen. Ymmärsin yhdellä puraisulla, mistä kaikesta olin jäänyt kolme vuosikymmentä paitsi. En ollut vain maistanut kunnolla tehtyä sieniruokaa. Damn. Pidin itseäni idioottina.
Merten hedelmistä
Kalojen maussa minua tökki, no, kalanmaku. Jokaisessa fisussa oli sitä. Opin teininä pitämään äyriäisistä, vaikka niissä merellinen suolaisuus oli voimakasta. Mutta jotenkin eri tavalla. Aloin parikymppisenä tympääntyä syömisrajoitteisuuteeni ja tsemppasin itseäni pitämään kalasta. Tykkään… tykkään… tykkään… äh, en tykkää. Poikkeuksen teki sushi, josta pidin kenties toisella yrittämällä ja se muodostui suosikiksi nopeasti. Maistoin puolen vuoden aikana lukuisia kala-annoksia ja aloin ymmärtää, mikä niistä oli hyvin tehty, mutta itse en vain pitänyt. Luovutin.
Kymmenisen vuotta sitten löysin tonnikalapihvin. Purkkitonnikala on mielestäni yhä maailman kuvottavimpia makuja, mutta pihvinä se maistuikin hyvältä. Ei liiemmin kalalta. Sama miekkakalan kanssa. Tulevan vaimon tultua kuvaan, oli tonnikalapihvit ainoa yhteinen kalaruoka, jota söimme. Vaimo rakasti kaikkia kaloja, joten halusin yrittää itsekin uusiksi. Kun lukaisin tonnikala- ja miekkakalakantojen katastrofaalisesta tilasta, loppui niiden syönti seinään. Oli pakko löytää korviketta. Ratkaisu alkoi löytyä kuhasta. Vaimo paistoi sitä yksinkertaisesti voissa ja italialaistyyppisten lisukkeiden kanssa tarjoiltuna se alkoi hiljalleen maistua yhä paremmalta. Kertoja vaadittiin toistakymmentä, kunnes jossain kohtaa ajattelin, että tämähän on todella hyvää. Aidosti, ei itsesuggestiolla. Siitä lähdimme kokeilemaan muilla valkolihaisilla kaloilla. Hiljalleen löytyivät ahvenet, hauet ja turskat, joista viimeisintä yritän himmailla kannan tasoa ajatellen. Tällä hetkellä vaa'ankieliasemassa ovat kypsä lohi ja siika. Taidokkaasti valmistettuna molemmat menevät hyvin. Hiukankin ylikypsänä ei.