Kirja-arvio: Kansantajuisesti kosmisista mysteereistä

Avaruuspähkinää purtavaksi, samoin kuin on pimeän aineen kanssa.

Sekin on yhä mysteeri, mutta sitäkin tutkijoiden mukaan on paljon, 26.8 prosenttia massaenergiasta. Loppu jämä onkin havaitsemaamme ”tavallista” ainetta. Pimeän verhojen saumojen ratkoja tai ratkojat ovat vahvoja Nobel-ehdokkaita.

Musta aukkko ei ole aukko

Musta aukko ei ole aukko, vaan äärimmäisen tiheä piste, ja Stephen Hawkingin mukaan sellainen sittenkin säteilee. Tähän liittyy eräs perustavaa laatua oleva seikka.

Musta aukkokin katoaa kun on aikansa säteillyt. Samassa rytäkässä katoaa sinne mennyt kaikki informaatio. Kyse ei ole postin hukkaamasta kirjekuoresta. Tiedon lopullinen katoaminen on vastoin kvanttimekaniikan lakeja.

Kun tai jos tieto katoaa peruuttamattomasti, se vie pohjan ennustettavuudelta. Nimittäin jos se ei päde mustissa aukoissa, mistä tiedämme, että se pätisi muiden asioiden kohdalla? Ei se pädekään, luultavasti. Menneisyys, tulevaisuus, kaikki mitä tiedämme, on ehkä harhaa, Hotakainen pohtii. Siis jos.

Tämän ”informaatioparadoksin” ratkaisua odotellessa voi vaikka lukea siitä, mitä tapahtuu kun galaksit ja galaksijoukot törmäävät. Näin nimittäin on tapahtunut ja tapahtuu, joskus tulevassa myös Linnunradallemme, ei kuitenkaan ihan lähipäivinä.

Yötaivaalle katselu ilman valosaastetta on henkeäsalpaavaa hommaa.

”Missä kaikki ovat?”

On huikeaa kuvitella, että noin Auringon massaisen tähden kuolemasta muodostuneen valkoisen kääpiön sisäosa muuttuu noin Maan kokoiseksi kristallipalloksi. Tätä ei valitettavasti paljain eikä edes ennustajan silmin näe.

Pari painotietoa: Teelusikallinen valkoisen kääpiön ainetta painaa noin tuhat kiloa. Teelusikallinen neutronitähteä painaa noin tuhat Gizan pyramidia.

Ja energiamääristä: 1960-luvulla ryhdyttiin havaitsemaan gammapurkauksia. (Niillä saisi laakista energiavaraston täyteen.) Gammapurkauksessa ”voi vapautua muutamassa sekunnissa saman verran energiaa kuin Aurinko säteilee koko elinaikanaan eli noin kymmenessä miljardissa vuodessa.

Hotakainen avaa mainiosti myös asiaa, jota jokainen meistä on taatusti joskus miettinyt ilman ufojuttujakin: älyllisen elämän olemassaoloa tuolla jossain. Fyysikko Enrico Fermin ihmettelyin: ”Missä kaikki ovat?”

Sen mahdollista olemista, laatua ja sijaintia on tutkittu vakavammin joitakin vuosikymmeniä. On myös laskukaavoja sen todennäköisyydelle, ja esimerkiksi SerendipVI-projekti luotaa maailmankaikkeudessa niitä oikeita signaaleja yli sadallamiljoonalla eri taajuudella.

Mitään varmaa havaintoa ei ole. Jos olisi, se olisi päivän ykkösuutinen. On myös tutkijoita, jotka varoittavat, että on parasta olla hiljaa. Vieraat sivilisaatiot voivat olla vihamielisiä (mutta miksi olisivat, olisiko niillä millaiset moraalikäsitykset?)

Olemme viestineet universumiin jo pitkään

Liian myöhäistä. Radio, televisio ja käyttämämme valo ovat lähettäneet kylmään kosmokseen signaaleja jo toista sataa vuotta. Massiiviset etäisyydet ja aika sekä sijaintimme muutos laajenevassa maailmankaikkeudessa ovat melko hyvä takuu sille, että tänne on erittäin vaikea löytää.

Mutta Hotakainen viipyy mukavasti myös Aurinkokunnassamme.

Ei tätä aluetta ole kokonaan nuohottu. Aurinkoa tutkitaan koko ajan, sinne päin esimerkiksi laukaistiin viime vuoden elokuussa Parker-luotain. Entä onko sittenkin olemassa vielä havaitsematon planeetta Neptunuksen kiertoradan tuolla puolen?

Saturnuksen renkaat katoavat suht nopeasti, noin sadassamiljoonassa vuodessa. Eikä se ole ainoa planeetta, jolla on renkaita.

Jupiter ei olisi mukava paikka asua, mutta sen tarjoama gravitaatiokilpi suojaa elämää Maassa, paitsi että joskus erittäin isokin taivaankappale pääsee läpi ja voi iskeytyä maankamaraan (tai mereen). Miltä tuntuu, voi kysyä dinosauruksilta.

Kuu voi ratkaista elämän arvoituksen Maassa

Astronautit raahasivat laukuissaan kiviä Kuusta tänne ihmeteltäväksi. Niitä tutkitaan yhä, ja kiviainesten perusteella muokataan olettamuksia Kuun synnystä, ja esimerkiksi pohditaan, onko Kuun synnyttäneen taivaankappaleen törmäys Maahan ollut mahdollistamassa elämää täällä.

Aurinkokunnan kappaleita on etsitty ja tähtiä on tutkittu mekaanisesti eli aluksi lasilinssikaukoputkin jo muutama vuosisata sitten. Aiemmin katolinen kirkko vartioi mustasukkaisesti maailmankuvaansa ja valtaansa Maan päällä. Giordano Bruno maksoi ”kerettiläisyydestään” hengellään polttoroviolla.

On mielikuva, että tutkija puuhastelee tornissaan yksinäisenä neroja.

Maailmankaikkeuden tutkimus on nykyään usein ryhmätyötä. Ja jos joku (tai jotkut) tekee mullistavan havainnon tai vahvistaa teorian, joku toinen (tai jotkut toiset) todennäköisesti pohtii samaa probleemaa.

Energiaa voi syntyä tyhjiössäkin, mutta tyhjästä kukaan tutkija ei vetäise maailmankaikkeuden selitystä, tai edes pienempää ahaa-havaintoa tai ongelmanratkaisua. Onneksi näissä karkeloissa on mukana yhä enemmän naisia, joiden roolia tämänkin alan tutkimuksessa on vähätelty.