Kirja-arvio: Kuinka Neuvostoliitto aloitti Suomen syömisen – yöpakkasista alkoi poliittisen järjestelmän "suomettuminen"

Painostustoimet johtivat lopulta siis hallituksen hajoamiseen mutta pahinta tapahtumasarjassa oli se, että Suomi ikään kuin tunnusti Neuvostoliiton vaikutusvallan Suomen hallituksen kokoonpanoon.

"Yöpakkaset iskivät Suomen parlamentaariseen järjestelmään suuren särön. Ei riittänyt enää, että tasavallan presidentti hyväksyi hallitukset ja niiden jäsenet, vaan nyt Moskovallekin oli avattu tie puuttua Suomen sisäisiin asioihin," Rantanen summaa.

Hänen mukaansa parlamentaarinen järjestelmä ei täysin romahtanut mutta ulkopuolisten voimien vaikutus Suomen hallituspolitiikkaan päättyi todella vasta Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991.

Taloudellinen painostus vaikutti päättäjiin

Kirja on loistava muistutus siitä, kuinka Neuvostoliiton ei tarvinnut käyttää sotilaallista mahtia osoittaakseen Suomelle kaapin paikan. Taloudellinen kiristysruuvi oli riittävän tehokas keino osoittamaan meille, kuinka meidän pitää toimia ja minkälaisen hallituksen Suomi voi koota.

Yöpakkaset vahvisti myös presidentti Urho Kekkosen asemaa. Hänestä tuli idänpolitiikan takuumies ja eräänlainen pysyvä presidentti dementoitumiseensa saakka.

Yöpakkaset johtivat myös siihen, että Neuvostoliiton painostuksen lisäksi jotkut suomalaispoliitikot ryhtyivät innokkaasti pyytämään taloudellista apua Moskovasta. Rantanen mainitsee, että ainakin Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo hankki vaalirahoitusta Moskovasta ja "samalla asialla taisi olla 70-luvulla jopa Supon päällikkö Arvo Pentti, K-linjan miehiä hänkin".

Yöpakkasista alkanut poliittinen tilanne johti vuosikymmenten aikana siihen, että Moskovaa käytettiin lymäaseena milloin mihinkin sisäpoliittiseen tilanteeseen. Ulkopoliittisen aseen käyttämisestä tuli vähitellen maan tapa, joka Rantasen mukaan rämetti Suomen poliittista kulttuuria.

Suomen politiikkaa alkoi muistuttaa jonkinlaista uskonnollista kulttia, jossa Moskova eräänlaisen ylipapin roolissa päätti, mikä on oikeaa ja mikä väärää eli "neuvostovastaista" politiikkaa. 

Epänormaali käytös muuttui normaaliksi

Kun aikaa kului riittävästi, alun perin epänormaali tilanne alettiin nähdä normaalina. Niinpä suomalaiset eivät oikein voineet edes myöntää suomettuneensa.

Vaikka yksittäiset poliitikot saattoivat vastustaa syntynyttä tilannetta, lähes kaikki puolueet laidasta laitaan olivat virallisissa puheissaan varsin suomettuneita ja käyttivät hyödykseen suhteitaan Tehtaankadulle eli Neuvostoliiton suurlähetystöön. Tehtaankatua käytti Rantasen mukaan hyväksi jopa kokoomus.

Ulkomailta oli tietenkin helpompi nähdä Suomen tilanne. Ahkerimmin suomettumis-termiä käytettiin tuolloisessa Länsi-Saksassa, jossa sanaa käytettiin lyömäaseena uutta saksalaisdemarien idänpolitiikkaa vastaan. Saksan pelättiin "suomettuvan", jos Neuvostoliittoa ymmärrettäisiin liiaksi. 

Rantasen kirja on näkemyksellinen kuvaus aikakaudesta, jolloin Suomi antoi periksi Neuvostoliiton painostukselle. Yleisimpiä vasta-argumentteja on, että sodan hävinnyt Suomi ei voinut toimia täysin itsenäisesti ja että Kekkonen pani niin paljon hanttiin kuin noissa oloissa oli mahdollista.

Todellisuudessa monet suomalaiset poliitikot suomettivat itse itsensä saadakseen itselleen tai puolueelleen poliittista tai materiaalista hyötyä. On hyvä, että noista ajoista muistutetaan aina silloin tällöin, kuten Paavo Rantanen tekee nyt kirjassaan.