Epävirallinen kierrättäminen tuhoaa luontoa ja kierrättäjien terveyttä. Samalla se kuitenkin hyödyntää raaka-aineet tavalla, johon länsimaissa ei pystytä.
Länsiafrikkalaisen Ghanan pääkaupungin Accran liepeillä sijaitseva Agbogbloshien kierrätysalue oli takavuosina kyynisen katastrofijournalistin unelma.
Se tunnettiin maailman saastuneimpana paikkana, helvetinkolona, jonka taakse jäi jopa ydinonnettomuuden jälkeinen Tshernobyl.
Agbogbloshiessa loimottivat yötä päivää taivaan mustaavat pätsitulet, joihin kierrättäjät syöttivät tietokonekaapeleita polttaakseen niistä pois muovin ja ottaakseen talteen arvokkaan kuparin.
Maaperä oli moottoriöljyn ja myrkkyjen kyllästämä ja ilma kitkerää. J
o vuonna 2011 kierrätyspihan ilmasta mitattiin neljä kertaa enemmän lyijyä kuin Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto salli.
Agbogbloshie sai mainetta: tämä on pahin ja kauhein paikka maailmassa.
Tänne hyvinvoivan pohjoisen sähkö- ja elektroniikkajätettä dumpataan satoja miljoonia tonneja saastuttamaan ghanalaisten ympäristö ja pilaamaan heidän terveytensä.
Ja mikä parasta: lento Euroopasta ei ollut journalistille kohtuuttoman pitkä, Accran lentokentältä pääsi kierrätyspihalle nopeasti ja maassa puhuttiin englantia.
Jutun sai kokoon jopa päivässä, ja kuvista tuli näyttäviä. Paikan nimi nyt oli aika kirjoituskelvoton, mutta eihän ihan kaikkea voinut saada.
Vähemmälle huomiolle jäi, että suurin osa Accraan saapuvista laitteista oli käyttökelpoisia ja päätyi uusiokäyttöön. Rikkinäisistäkin saatiin varaosia. Jäteromun käsittely taas oli ja on yksi suurista työllistäjistä kaupungissa, jossa virallisen talouden työpaikkoja on erittäin vähän.
Modernisti ilmaistuna Agbogbloshiessa harjoitettiin kiertotaloutta. Toki sellaista, jonka kustannukset ympäristölle ja ihmisille olivat hirveät, mutta kiertotaloutta yhtä kaikki.
Sodoma ja Gomorra?
Kirjailija ja dokumentaristi Annu Kekäläinen tutustui Agbogbloshieen eteläafrikkalaisen valokuvaajan valokuvista Kiasman taidemuseossa Helsingissä vuonna 2011.
