Walk the Line

Kuluneiden gospelien epävireinen rämpyttely vaihtuu tositoimiin, kun Cash saa armosta koelaulutilaisuuden tarunhohtoiselta levytuottajalta Sam Phillipsiltä (Dallas Roberts): oma ääni on löytynyt. Mutta menestys tuo mukanaan kasvavat paineet, jatkuvan reissaamisen perheen kykkiessä kotona, perimmäisen yksinäisyyden ja lopulta, kuten niin usein näissä tarinoissa (viimeksi Ray Charlesin elämää kuvanneessa Rayssa), päihteet. Kaikki kiskovat kamaa, myös Johnnyn uudet kaverit ja kiertuekumppanit Elvis Presley (Tyler Hilton) ja Jerry Lee Lewis (Waylon Payne). Vain yksi säilyttää valoisuutensa ja itsekurinsa myrskyn silmässä: Cashin elämän rakkaus June Carter (Reese Witherspoon).

Junesta, jonka laulavaa perhettä Johnny on kuunnellut radiosta pienestä pitäen, muodostuu hänelle paitsi täydellinen laulupartneri myös sielunkumppani, jonka moraalinen selkäranka kannattelee pinnalla kun sisäiset demonit iskevät. Tuki on lopultakin molemminpuolista: June, keikkojen virallinen päivänsäde, kertoo ”opetelleensa hauskaksi jotta ihmiset eivät huomaisi lahjojen puutetta” – Johnnyn kanssa laulu kuitenkin puhkeaa kukkaan ja sävelsuoni sykkii. Kukapa olisi muistanut, että myös Cashin kuuluisin hitti Ring of Fire on June Carterin käsialaa?

Koko sielullaan ja fysiikallaan rooliinsa heittäytyneen Joaquin Phoenixin eläytymistä veljensä menettäneeseen taiteilijaan lienee lisännyt hänen oman isoveljensä ja idolinsa varhainen kuolema. Melkein voisi sanoa, että Joaquin Phoenix ei näyttele Johnny Cashia; tämän elokuvan ajan hän on Cash. Phoenix liikkuu, hengittää ja puhuu kuten Johnny, ja mikä uskomattominta, myös laulaa aivan niin kuin hän. Kaikkien tuntema tummanpuhuva ääni on hämännyt vannoutuneimmatkin Cash-fanit elokuvakatsomoissa.

Eikä miespääosan varjoon jää lainkaan toinen Oscar-ehdokas, säkenöivä Reese Witherspoon, joka niin ikään ruumiillistaa June Carterin heleää lauluääntä myöten. Tämä on hömppäkomedioihin leimautuneelle Witherspoonille todellinen elämänsä rooli. Valkokangas ja yleisö sähköistyvät äärimmilleen, kun pääpari astuu valokeilaan ja päästää ilmoille Dylanin dueton It Ain’t Me, Babe. Elokuvan liikuttavimmassa, tosipohjaisessa kohtauksessa keski-ikäinen Johnny, joka on saanut Junelta jo lukuisat kirvelevät rukkaset, pyytää tätä vihoviimeisen kerran vaimokseen lavalla, tuhatpäisen yleisön edessä – ja lopultakin June sanoo tahdon.

Ilmiömäisten näyttelijöiden rinnalla Walk the Linen pääosassa sykkii Johnny Cashin musiikki, jonka June Carter osuvasti määrittelee ”vääjäämättömäksi kuin juna, tarkaksi kuin partaterä”. Noin voisi kuvailla myös Mangoldin haikeaa elokuvaa.

Teksti: Tuuve Aro
Kuva: FS Film