Kirja-arvio: Maailma loppuu, mutta miten ja milloin

Maapalloa uhkaavia taivaankappaleita liikeratoineen on löydetty runsaasti. Aina silloin tällöin otsikoihin nousee ’tappaja-asteroidin’ uhka. Fataalia jälkeä ison asteroidin törmäys aiheuttaisi, se on selvää, kuten tiedämme 66 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Meksikon rannikolle tömähtäneestä järkäleestä.

Viime syksynä Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa otti melkoisen askeleen kokeilemalla muuttaa asteroidin rataa törmäyttämällä siihen luotaimen.  

Mutta on myös niitä möykkyjä ja asioita, joita ei ole (ainakaan vielä) havaittu.

En ollut ennen tätä kirjaa kuullut damokloideista. Nimi on johdettu antiikin tarinan Damokleesta ja tämän pään yllä yhdellä hevosen jouhella roikkuvasta miekasta.

Damokloidi kaahaa aurinkokunnassamme kuin auto ilman valoja lähes pimeässä suurkaupungissa. Kyseessä on vanhan komeetan ydin, joka on menettänyt ympäriltään jään. Se heijastaa valoa erittäin vähän, ja siksi kappaletta on vaikea havaita.  

Maapalloon kohdistuu sekä sähkömagneettista että hiukkasten säteilyä. Auringostamme lähtee silloin tällöin voimakkaita purkauksia, kuten kauniisti revontulista näemme, mutta ne eivät uhkaa elämäämme. Aurinko itsekin tulee joskus tiensä päähän, joskin tuo tie on niin pitkä, ettei ainakaan sen takia maailmanloppu ole ovella.  

Aurinkokunnallamme on kokoa. Jatkuvasti laajenevan universumin kokoa on oikeastaan mahdoton käsittää.

Oman tähtemme painovoiman ulkopuolisesta avaruudesta ei ehkä hyökkää eräänlainen Tähtien sodan Kuolemantähden johtama imperiumi.

Jostain kaukaa voi kuitenkin saapua kosmista säteilyä, joka voi tuhota liialta ultraviolettisäteilyltä suojaavaa Maan otsonikerrosta. Suuren tähden viimeistä huokausta, valtavaa räjähdystä säteilyineen, sanotaan supernovaksi.

Supernovan meidät tavoittava pulssi on teoriassa vaarallinen. Asiantuntijat kuitenkin rauhoittelevat. Ellemme ala elää ikuisesti, supernovien aiheuttama katastrofi on miljoonien vuosien päässä.

Meihin kohdistuu ”keskimäärin muutaman sadan miljoonan vuoden välein” tapahtuva, maailmankaikkeudessa tuiki arkipäiväinen gammapurkaus. Sellainenkin vaurioittaa otsonikerrosta.

Tutkijat eivät vielä tiedä, mikä aiheuttaa gammapurkauksen, mutta se liittynee kuolevan tähden loppuvirteen.

Purkauksen vaara on paitsi vapautuva poskettoman suuri energia, myös suihkun kapea kohdistuminen. Purkaus kulkee avaruudessa kuin terävä hehkuva tikari. Jos satumme osumaan gammapurkauksen kulkulinjalle, niin huonompi juttu.   

Salosen listaamiin suuriin uhkiin kuuluvat myös maapallon ilmaston muuttuminen: hyvin lämpimien, hiilidioksidia pullistelevat jaksot ja vastapainoksi jääkaudet. Näistä on tutkittua tietoa.

Ilmastonmuutos on ollut luonnollista vaihtelua, ja tätä nykyä myös ihmisen vaikutuksen alla olevaa.

Ilman meitä kaksijalkaisia seuraava jääkausi koettelisi toden teolla noin 50 000 vuoden päästä. Akuutimpaa siis on ihmisen toiminnan aiheuttama ilmaston lämpeneminen, ja sen vaikutukset hiilidioksidipitoisuuteen ja jäätiköiden sulamiseen.

Olemme matkalla tuntemattomaan.

Jos maapallon lämpötila nousee useilla asteilla, emme yksinkertaisesti tiedä, mitä kaikkea tapahtuu, paitsi että merenpinta nousee paljon, ja ikiroudan sulaminen päästää metaanin mellastamaan. Tähän voimme vaikuttaa, ja pitäisi, välittömästi ja ponnekkaasti.  

Supertulivuoret, asteroidit, muualta kosmoksesta saapuvat uhat, jääkausi ja ilmastonmuutos. Viidestä maailmanloppu-tekijästä puuttuu vielä yksi. Se on täysin omaa aikaansaannostamme.

Kyse on teknologiasta.

Ydinsota ydintalvi-visioineen on jo vuosikymmeniä ollut painajainen. Koko ihmiskunta ei menehtyisi massiivisessa sodassa, mutta nykyisen sivilisaatiomme kannalta se olisi karmeaa. Mistä ruokaa, kun ilmasto viilenisi roimasti.

Meillä ei ole kokemusta, ei geologista eikä minkään muun kaltaista menneestä ammennettavaa tietoa  esimerkiksi bioteknologian, korkeaenergisten kiihdyttimien ja tekoälyn uhista (science fiction -romaaneja ja erilaisia visioita toki riittää).

Teknologia kehittyy vääjäämättä, eikä kokonaisuus ole kenenkään hallinnassa, vaikka olisi pelkkää hyvää tahtoa. Salonen tuo esiin sen, että teknologiat ehkä ”kykenevät levittämään itseään, jolloin vaikutusten laajuudelle ei ole enää selviä rajoja”.   

Kyse on eräänlaisesta kauhukuvasta, jonka olettaa, että tekoäly on häijy. Se ei ole välttämätöntä, jos tai kun voidaan puhua älystä eikä vain massiivisia tietomääriä äärimmäisen nopeasti kasaavasta ja analysoivasta koneesta. Tietysti jo nyt kinastellaan kiivaasti älyn käsitteestä ja sisällöstä. Jospa tekoäly olisikin ongelmanratkaisija, Salonen huomauttaa.

Ja miten käy ihmisyyden, jos/kun meistä tulee koneihmisiä.

Teknologia on auttanut ja auttaa valtavasti. Se myös tuhoaa, mukaan lukien teknologian rakentamisen ja kehittämisen vaatimien luonnonvarojen kaivamisen ja prosessoinnin muodossa.

”…uhkakuva rakentuu pitkän oletusten ketjun varaan. Tekoälyn pitäisi ensin saavuttaa ihmisen kehitysaste – ja saavuttaa tietoisuus itsestään – ja oppia kehittämään itseään – ja ryhtyä tarkoituksella tai vahingossa muovaamaan ympäristöään – ja lisäksi ihmiseltä pitäisi puuttua keinot tekoälyn hallintaan. Jos yksikin näistä jää toteutumatta, hälvenee samalla pahimmat tekoälyyn liittyvät uhat.”

Kirjansa lopussa Salonen vielä pohtii ”sivilisaation uudelleenkäynnistysoppaana” muun muassa tulevaisuutta ja ihmiskunnan osittaista siirtymistä muille taivaankappaleille.

Sitä akuutimpaa ja järkevämpää melkoisen pitkälläkin aikavälillä olisi esimerkiksi keskittyä ruokavarojen riittävyyteen ja viljakasvien kehittämiseen nykyistä kylmempää kestävämmiksi. Meidän pitää myös olla painamatta ydinasenappeja, ottaa älyteknologian kehitys selkein säännöin hallintaan, hillitä heti ilmaston lämpenemistä, ja vähentää materian kulutusta.

Duunia riittää näissäkin, vaikka kaukoavaruusmatkailu joskus toteutuukin.